MY TURN | Tarinoita lumilautailusta | Trailer

 

My Turn on lyhytdokumentti soveltavasta lumilautailusta ja laskijoista, jotka näkevät lumilautailussa mahdollisuuksia rajoitusten sijaan. Lyhytelokuva antaa puheenvuoron erilaisista taustoista tuleville lumilautailijoille, jotka esimerkillään osoittavat, että jokaiselle löytyy keino päästä mukaan lajin pariin ja nauttia päivästä rinteessä.

Lyhytdokumentti on osa Suomen Lumilautaliiton Kaikki Snoukkaa -projektia, joka levittää tietoa soveltavan lumilautailun mahdollisuuksista.

My Turn -lyhytelokuvan avulla haluamme kertoa lumilautailun tarjoamista mahdollisuuksista erilaiset toimintakykyyn liittyvät rajoitteet huomioon ottaen. Haluamme innostaa laskemisen pariin esimerkin voimalla myös heitä, jotka siitä vasta haaveilevat tai muuten miettivät itselleen sopivaa uutta harrastusta.

Lyhytelokuvan ensi-ilta järjestetään Go Expo Winter -tapahtuman aattona Helsingin Messukeskuksessa torstaina 2.11.2017. Lue lisää ja ilmottaudu tästä! 

 

 

 

Mikko ”Mize” Sjöblom – Rakkaudesta lumilautailuun

Moi. Aloitetaan perinteisesti eli kertoisitko aluksi hieman meille kuka on Mize?
Mä olen Mikko Sjöblom. Huumorintajuinen, vähän pöllö tyyppi, joka tekee mulle tärkeille ihmisille kaikennäköistä.

Milloin sä tajusit että lumilautailu on maailma siisteintä puuhaa? Mikä siitä teki niin siistiä?
Öhöm, mulla tuli se sellainen hetki, jolloin mä tunsin että kyllä! Mä voisin päästä pitkälle tässä, kunhan ensin jaksan nähdä ihan hurjan paljon vaivaa sen eteen. Joskus ensimmäisinä päivinä kun mä lautailin. Huhheijaa, minkälainen matka.

Sähän oot oman ikäryhmäsi lahjakkaimpia laskijoita. Tajusitko sä sen itse silloin junnuna, että hei mähän oon tässä poikkeuksellisen hyvä ja tästä voi tulla mulle enemmän kuin vain harrastus?

Noh, mä olin niin hyvä vain koska mä kävin laskemassa Jaakko Seppälän kanssa. Se oli hirveää kisaamista. Kun jompikumpi oppi tempun niin ei aikaakaan kun toinen harjoitteli perässä. Jaakko opetti suorat pyörimiset ja minä puolestaan opetin Jakea näissä volttihässäköissä. Me opittiin ja opeteltiin yhdessä. Kiitos Jakelle että pääsin teidän kyydillä Talmaan!

Laskija: Mikko Sjöblom Kuva: Sami Välikangas
Kuva: Sami Välikangas

Sä kerroit mulle joskus, että et tykännyt kilpailla lumilautailussa. Mikä siinä hiersi?
Niin se on varmaankin johtui siitä, että mä olin lätkämaalivahti koko pienen ikäni ja siellä kyllä oli pakko voittaa joka peli niin en mä tiedä…ehkä se on sieltä tullut se ”kisailkaa vaan, kunhan ei mun kohalle tule” -ajattelu. Mä olin kyllästynyt kilpailemiseen. Lumilautailu on siistiä. Ei tarvita voittoja. Chillatkaa!

Te kuvasitte omalla porukalla leffoja. Mikä sen kuvausporukan nimi oli ja ketä siihen kuului?

Jooh, me oltiin Unknown Films ja siihen kuului ohjaaja Hannu Nieminen ja sitten laskijat Jaakko Seppälä, Pasi Nissinen, minä, Mikko Roisko ja jotain vaihtuvia henkilöitä.

Kerro joku kokemus noilta ajoilta? Tai mikä oli se juttu, jota silloin fiilisteltiin?
Se oli hauskaa nähdä miten me kehityttiin siinä leffojen välissä. Joka vuosi tuli leffa ulos ja joka vuosi mentiin joku 180 astetta johonkin suuntaan eteenpäin.

Jätkästähän tuli sitten melko nopeasti ammattilumilautailija. Miten se tapahtui?
Joo-o, hirvee tsägä! Noh, mä olin laskemassa ihan muina miehinä Talmassa. Sitten yhtäkkiä sen ajan ihailluin laskija (noh, oli ainakin mun mielestä) Joni Malmi jarrutti ihan viereen ja rupesi selittämään mulle jotain talman ison gäpin vauhdinotosta. No ei sitte aikaakaan kun rupesi tulemaan ”Hei, mä oon kattonut että äijä paiskoo ihan kovia temppuja ja kyselin porukalta täällä että sulla on kavereita täällä. Mites ois. Mä oon lähdössä jenkkeihin, lähetkö mukaan? Pääset juttelemaan Forumin (kuollut lautamerkki R.I.P) äijien kanssa?” Mä olin siihen, että mikäs siinä. Mä olin rauhallinen, mutta sisällä mä heitin voltteja ja huusin suoraa huutoa: ”Jes jes, Forumin tehtaalle!”.

Niin siis tosiaan…sähän olet edesmenneen Forumin entinen pro laskija. Minkälainen merkki Forum oli laskea? Minkälainen tiimi teillä oli?

Se jenkkien reissu tuntui samalta kuin olisi pitkän ajan jälkeen tullut kotiin. Siis kaikki oli niin ystävällistä. Oikeen ”Amerikan ystävällistä”! Ekaksi mä kirjotin nimeni alle amatööri-sopimuksen, joka oli vuosille 1998–2000. Siinä ajassa mä sain osallistuttua Mack Dawgin ohjaamaan leffaan Resistance. Sen jälkeen tuli vuoden tauko, joka oli kyllä onni koska mulla oli kirjotukset. Sitte tuli uuden sopimuksen myötä se mitä mä olin unelmoinut: ammattilais-sopimus. Me oltiin aika tiivis yhteisö. Tiimissä oli: Peter Line, Björn Leines, Jeremy Jones, Joni Malmi, JP Walker, Mike Page ja Devun Walsh ynnä Mikko Sjöblom.

Kuinka pitkän sopparin sä sinne teit?

Se oli kolmen vuoden sopimus vuosille 2000-2003.

Sun ammattilaisura päättyi onnettomuuteen. Kertoisitko mitä tapahtui?

Joo-o, se oli kaunis kevätpäivä. Me Miken (Mack Dawg) kanssa lähdettiin Mammoth Mountainin takamaastoon ja suunniteltiin ja väsättiin Mammoth Mountainin väen kanssa siihen 35 metrinen hyndä. Mä lähin testaamaan sitä hyndää. Kahella ekalla kerralla hain vain vauhtia jarruttaen hyndän nokalle. Sitten kolmas kerta toden sanoo. Noh, mitä mä nyt siitä näen (mulla on se hyppy nauhalla). Mä tulin vauhdikkaasti siihen hyndään ja siihen mun hyvä tuuri sitten loppuikin. Mun hyppy oli ihan kuten normaali hyppy, mutta oli vähän liikaa vauhtia. Se hyppy päättyi lopulta 50 metrin kohdalle, joka oli noin 15 metriä yli alastulon. Siihen katkesi mun lento. Harmi. Noh elämässä on niin paljon siistejä asioita lumilautailumaailman ulkopuolellakin. On niitä. Vaan ei ole niin helppo löytää.

Toi on kyllä käsittämättömän hurja juttu. Sullahan meni siinä yhteydessä myös muisti joiltain osin?

Mulla meni kaikki. Puhe ei tullut, mä olin kaksraajahalvauksinen. Sen takia mä oon vahvempi ja ketterämpi vasemmalla puolella. Muisti oli heikompi kuin kanamunan kennot. Mun vasen polvilumpio on edelleen löysä ja oon edelleen ajokiellossa. En usko, että mä tuun näkemään sitä päivää jolloin minä voin heittää jonkun vaikka himaan.

Sä kerroit mulle joskus, että sulla oli todella voimakas halu päästä takaisin laskemaan. Mistä sä luulet että se tahto kumpusi? Mikä siinä veti niin voimakkaasti takaisin?
Noh, kun lumilautailu oli mun elämä. Se oli ainut asia missä mä tiesin, että mä oon kuin kotona. Kaikki mun kaverit kävi silloin laskemassa. Mulla oli ikävä tuttujen keskelle.

Hei tähän väliin voisi fiilistellä sun black metal taustaa! Jätkähän diggaa tosi paljon bläkkiksestä ja oot ollut bläkkis bädissäkin. Kerro hei se juttu, miten black metal on vaikuttanut sun kuntoutumiseen. Se on nimittäin hyvä juttu.
Heh, joo mä kuuntelin punkkia ja rockia koko mun esiteiniajan ennen kuin mä liityin heavy metalia kuuntelevaan porukkaan. Sen muutoksen isä Jaakko Seppälä oli, haha. Noh, silloin Hannu toi mulle sairaalaan kuunneltavaksi In Flamesin Clayman –levyn. Mä kuuntelin sitä levyä kun makasin sairaalasängyssä ja sain Bullet Ride nimisestä biisistä tosi paljon energiaa. Lopulta mä sen biisin voimalla nousin jopa istumaan ja aloin kuntoutua onnettomuudesta.

Sä oot nähnyt sen bändin monta kertaa livenäkin. Kerroitko sä koskaan tota juttua niille?

Kyllä mä kerroin niille että ”kiitos teidän musiikin, mä nousin sairaalasängystä”. He kiittivät ja lupasivat soittaa Bullet Ride -biisin seuraavalla Suomen keikalla. Olin aika fiiliksissä kun siinä vaiheessa oli jo tiedossa, että tulevan kesän Tuskassa In Flames oli pääesiintyjänä.

Mä luulen että musiikilla on tosi iso vaikutus monen kuntoutumiseen. Siis ihan kaikenlaisella musiikilla. Antaa voimaa. Siistiä, että sulla oli tollanen bändi siinä matkalla mukana. No anyway, miten sun kuntoutuminen sitten siitä eteni?

Hitaasti mutta varmasti on tullut parempaan suuntaan ja jatkuu yhä edelleen.

Kuinka nopeasti sä palasit taas laudan päälle onnettomuuden jälkeen?

Siihen meni vuosi ja pari kuukautta. Mun mutsi sanoi, että saan Talmaan kyydin heti kun mä saan puettua kaikki kamat päälle.

Minkälaista se oli?
Aluksi oli miltei mahdotonta sitoa kengät jalkaan. Mutta mä ajattelen niin, että se tuli mulle kuin taivaan lahjana. Siis se, että mulla oli haasteita ennen kuin ottaisin laudan komentooni. Se haaste piti mun kehityksen rullat pyörimässä.

Laskija: Mikko Sjöblom Kuvaaja: Veera Vihervaara
Kuva: Veera Vihervaara

Miten sun vammautuminen vaikuttaa sun laskemiseen tänä päivänä?
Ei se vaikuta enää mitenkään. Toki mä en enään ole se nuori pellavapää, joka tuli ja veti kaikennäköiset mahdolliset ja mahdottomat linjat ja hyndät. Nykyään mä otan chillisti ja nautin lumilautailusta. Lumilautailu on niin siistiä! Jos mukaan laitetaan pari pyörimishommaa.

Mitä sä tykkäät laskea eniten?
Vaikea valita. Sitä mikä kulloinkin on hyvä. Hyndiä jos on hyvät, pipeä jos on hyvä, takamaastoja jos on hyvät. Kaikkea jos on hyvät!

Me katottiin just Lumilautaliiton Spring Campilla viidenkymmenen junnun kanssa legendaarinen Mac Dawgin Resistance -leffa, jossa sulta on monta klippiä. Oliko se isoin leffa mitä oot ollut kuvaamassa?
Se on isoin leffa minkä mä oon saanut nauhalle. Mutta ylivoimaisesti isoin leffa, jonka valmistumisessa mä olin mukana, oli Mack Dawgin True Life. Se oli hienoa, että mun ja Mike Pagen onnettomuudet tuli kaikille tietoon sitä kautta. Ja kato lopputekstejä. Siellä on multa kaksi temppua.

Vai ehkä Kaikki Snoukkaa -leffa on on isoin? No ei vaan! heh. Mutta tosiaan, sä nyt loukkaantumisen jälkeen palasit taas kameran eteen kuvaamaan leffaa. Mimmosta se oli? (toim. huom. Maaliskuussa 2017 kuvasimme Pyhällä ja Rukalla Kaikki Snoukkaa leffaa/minidokkaria kymmenen eri vammataustasta tulevan laskijan kanssa)
Se oli ihan mahtavaa! Kaikki oli ihan kuin ei mitään vammaa olisikaan. Siellä näki hurjia temppuja. Esimerkiksi Miikan rollerit ihan päätä pahkaa. Ja siis Miikan vamman huomioon ottaen. Se on sama kuin laittaisit silmät kiinni ja puheella joku vaan kertoisi mitä pitää tehdä. Huh huijaa, ne on kyllä hurjia!

Jätkä ainakin antoi ihan kaikkensa niissä kuvauksissa. Ei paljasteta kuitenkaan tässä ihan kaikkia temppuja, mutta teitkö jotain sellaista mitä et ollut loukkaantumisen jälkeen tehnyt?
Paljonkin! Hehe, wait and see. Noh, jos jotain voisin paljastaa niin vaikka gab olliella ja frontside rail alaspäin menevään hänkkään.

Laskija: Mikko Sjöblom Kuva: Veera Vihervaara
Kuva: Veera Vihervaara

Sulla meni selkä noissa kuvauksissa aika jumiin. Onko se nyt ok?
Joo, taisteluvammoja tuli. Mutta jos olisin ihan ilman vammoja tullut kotiin, niin en mä olisi silloin tehnyt tarpeeksi yhden leffapätkän onnistumisen kannalta.

Mitenkäs…jäikö tosta sellanen kiinnostus taas kuvaamiseen? Meinaatko kuvata enemmänkin pätkiä tulevina vuosina?
Noh, tottakai! Niin tietysti mä tuun mukaan, jos mut halutaan temppuilemaan nauhalle. Siis jos.

 Mitä muita suunntelmia sulla on tuleville talville?
Noh ainakin jos lumilautailuliitto kaipaa apua niin stop the press and call me. Tietysti mun pieni perhe (vaimo ja kissa). Niihin mulla tulee aikaa vierähtämään. Ja punttis.

Entäs elämän noin yleisesti?
Yleisesti. Noh, mulla ei ole ihanuuden yltäkylläisyyden kyllästämää pientä elämää. Mutta hei, niillä mennään mitä on annettu! Hymy korviin vaan!

Kesä tulee…meinasitko jotain festareita tai keikkoja käydä kiertämässä?
Tuska festivaali on jokavuotinen tapahtuma. Tänä vuonna Tuska täyttää 20-vuotta! Ja kesäkuussa me mennään katsomaan Foo Fighterssia. Lokakuussa me lähetään Barcelonaan. Mukana tulee vaimon pikkuveli ja mennään katsomaan FC Barcelonan kotiottelua.

Tähän loppuun vielä hei tällainen kevyt kysymys: Mikä on elämän tarkoitus? No ei vaan! Pelästyit jo. No mutta sen sijaan vähintäänkin yhtä merkityksellinen kysymys: Mikä lumilautailussa on parasta?

Vapaus. Vapaus tehdä ihan mitä itse tahtoo. Jos jotku haluaa kisailla niin siitä vain. Toiset haluaa leffojen tekemistä niin siitä vain. Kolmannet haluavat vain nauttia hyvästä ja mukaansa tempaavasta tunnelmasta!

Aamen. No mutta hei, kiittos ihan miljoonasti Mize haastiksesta. Nauti kesästä ja nähdään talvella taas mäessä! Tuut opettaa mulle pari temppua.

-Tiina

Miika Honkanen – Intohimoinen näkövammainen lumilautailija

Moi Miika. Aloitetaan perinteisesti eli kertoisitko aluksi hieman meille kuka on Miika Honkanen?

Olen vammaisurheilija ja lajina on näkövammaisten joukkuepallopeli maalipallo. Toimin liikunnan ja urheilun parissa myös ammatin puolesta valmistuttuani liikunnanohjaajaksi Haaga-Helian ammattikorkeakoulusta vuonna 2016 joulukuussa. Vapaa-aikaa ulkoliikunnan lisäksi vietän mielelläni rennosti komiikan, dekkareiden, ystävien ja perheen, sekä hyvän ruoan parissa.

Sä kerroit Tie Tähtiin – videolla, että olet intohimoinen lumilautailija. Miten sä päädyit lumilautailun pariin?  Mikä siinä sua kiinnosti?

Joo, olen intohimoinen lumilautailija ja olen harrastanut sitä kymmenisen vuotta, nuoruudessani näkevänä ja nyt aloittanut uudestaan näkövammaisena. Päädyin lumilautailun pariin harrastaessani laskettelua suksilla ja lautailu vaikutti heti jotenkin kiinnostavammalta kuin laskettelu. Lautailussa kaikenlainen temppuilu vaikutti paljon hauskemmalta ja luontevammalta. En junnuna koskaan oikeen pysynyt vain tasaisella rinteellä vaan aina piti olla jotain kikkailemassa ja temppuilemassa. Lautailu sopi siihen loistavasti. Nykyään lasken suksilla ja laudalla, joiden erilaisia ominaisuuksia
osaa arvostaa ja niistä osaa nauttia monipuolisesti.

Jatka lukemista Miika Honkanen – Intohimoinen näkövammainen lumilautailija

Cecilia Hanhikoski valmistautuu kuurojen MM-kilpailuihin

Moikka Cecilia. Kerro ensin hieman, että kuka on Cecilia Hanhikoski?

Moi, olen kuuro lumilautailija. Kilpailen kuurojen arvokisoissa parisuurpujottelussa ja paripujottelussa.

Miten susta tuli lumilautailija?

Aloin laskemaan kun olin 11-vuotias. Dawn jani Birley oli minulle tuolloin roolimallina. Hän oli harrastanut lautailua jo useamman vuoden. Tottakai halusin kokeilla lajia, kun hän sai lajin kuulostamaan niin huipulta. En malttanut odottaa, että pääsisin kokeilemaan lautailua kerhon järjestämän laskettelumatkan aikana, joten lähdin Serenaan vuokraamaan laudan ja lähdin mäkeen kokeilemaan melkein omin päin. Siitä alkoi mun seikkailu ja matka lautailun parissa.

Sulla on kuulovamma. Kertoisitko vähän siitä ja miten se vaikuttaa sun laskemiseen? Vai vaikuttaako se?

Synnyin kuurona eli en osaa sanoa miten kuulo vaikuttaisi laskemiseen. Joillain kuuroilla tai huonokuuloisilla on huono tasapaino. Minun kohdallani sellaista ei ole, joten kuulovamma ei vaikuta laskemiseen. Kisoissa se vaikuttaa jonkin verran. En voi esimerkiksi tietää missä toinen laskija on, taikka miten lähellä hän on ellen käännä katsetta pois radasta. Ilman kuuloa en voi tietää, jos toinen laskija onnistuu kirimään, joten joskus saattaa vähän ”yllättää” kun toinen laskija ilmaantuukin näkökenttään. En voi siis hyödyntää kuuloa säätelemään omaa kisalaskuani. Se ei kuitenkaan ole ongelma, koska pitää laskea vaan täysillä koko lasku maalin asti. Kuulevien kisoissa pitää miettiä ratkaisua, miten seuraan äänimerkkejä lähtöportilla. Kuurojen kisoissa on yleensä joku merkki esimerkiksi valomerkki. Jos ajatellaan laajemmalla näkökulmalla miten kuurous vaikuttaa lautailuun, niin saattaa olla enemmän haasteita menestyä, koska esimerkiksi Suomessa ei ole kuuroa valmentajaa eli valmennuksessa pitää miettiä ratkaisuja miten kommunikointi tapahtuu. Kommunikoin yleensä kirjoittamalla paperiin ja viittomakielen tulkin välityksellä, jos tulkki saadaan treeneihin ja kisoihin. Sponsoreita on myös vaikea saada, kun kuurojen kisat eivät saa yhtä isoa mediahuomioita. Jos on vaikea saada sponsoreita yms., niin lautailua on vaikea tehdä ammattiurheiluna, koska lautailun ohella pitää myös opiskella ja käydä töissä.

Sä siis tosiaan kilpailet lumilautailussa ja olet siinä menestynyt todella hyvin. Miten sä päädyit aikoinaan lumilautakisoihin?

Pienestä lähtien olen tiennyt, että kuuroilla on myös omat arvokisat. Deaflympics eli kuurojen olympialaiset pidettiin Sundvallsissa 2003 ja kuultiin Dawnin kanssa, että naisten taso paipissa on vähän sellainen, että kyllä treenaamalla voisi menestyä. Useat ihmiset sanoivat minulle, että minun pitäisi tähdätä seuraaviin Deaflympics-kisoihin ja hankkia Suomelle mitalli paipissa. Dawnin kanssa päätettiin aloittaa säännöllinen harjoittelu paipissa ja osallistua 2007 pidetäviin Deaflympicseihin. Jollain tavalla löysimme itseämme kuitenkin talvella 2006 ratalaudan päältä ja treenaamasta suurpujottelua ja pujottelua. Silloin huomasin, että paippi ei ole mun juttu, sillä rohkeuteni ja hulluuteni ei riittänyt siihen. Sen sijaan kehityin hyvin ratalaskussa. Keskityin siihen ja löysin itseni muutamien mutkien jälkeen Suomen Salt Lake Cityn 2007 Deaflympics kisajoukkueesta.

 Minkälaista menestystä on tullut tähän mennessä?

Jokaisesta arvokisoista on tullut pari mitalia kotiin vietäväksi. Minulla on neljä Deaflympics mitalia; hopea parisuurpujottelussa (Salt Lake City, 2007), pronssi paripujottelussa (Salt Lake City, 2007), hopea parisuurpujottelussa (Hanti-Mansiysk, 2015) ja kulta paripujottelussa (Hanti-Mansiysk, 2015). Kaksi EM-kultaa (Ruka, 2012). MM-kulta parisuurpujottelussa (Moskova, 2013) ja MM-pronssi paripujottelussa (Moskova, 2013)

Niin sä tosiaan olet hallitseva maailmanmestari eli maailman nopein kuuro naislumilautailija. Se on kyllä kova! Miltä se tuntui voittaa viimeksi?

Viimeisin voitto oli Deaflympics kulta paripujottelussa. Se tuntui niin mahtavalta ja huippu jutulta, että vihdoin viimein voitin olympiakullan. Hävisin kultamitalin vain 0,5 sekunnilla Salt Lake Cityssä ja en päässyt taistelemaan kullasta lainkaan Slovakiassa 2011, kun Deaflympics-kisat peruuntui muutama päivää ennen kisoja. Tuntui upealta, että saavutin arvokkaimman mitalin minkä voi arvokisoissa saavuttaa.

Kuvailisitko itseäsi kilpailuhenkiseksi vai mikä niissä kisoissa kiehtoo?

Kuvailisin enemmän sitä niin, että olen “riippuvainen” radalla laskemisen aiheuttamasta adrenaliinasta. Saan adrenaliinia kun lasken radalla. Eniten adrenaliinia tulee kisalaskuissa. Kiehtoo, että aina on mahdollisuus voittaa ja napata mitali.

Sun lajina on parisuurpujottelu ja paripujottelu. Mikä tekee hyvän pujottelijan?

Vaikea kysymys, koska monta asiat vaikuttavat siihen. Mielestäni se on tärkeä, että hallitsee ensin laskutekniikan vapaalaskussa. Tekniikkaa tarvitaan radalla, mutta myös rata ohjaa omaa laskulinjaa. Radalla laskemisessa tarvitaan myös rohkeutta, riskien ottamista ja joskus omien rajojen ylittämistä. Pitää myös luottaa omaan laskutaitoon ja lautaan. Radalla pitää osata ajoittaa käännökset oikein ja laskea radan rytmin mukaan.

Mitä siinä lähtöportilla on mielessä? Miltä se tuntuu startata, kun on kilpasisko rinnalla?

Tottakai jännitystä on aina mukana. Yleensä mielessä on rata ja oma lasku ja halu olla nopea. Riippuu kuka on parina ja siitä saa tottakai lisää adrenaliinia laskuun.

Olet osallistunut mm. Kuurojen MM-kisoihin ja Deaflympics kisoihin. Kertoisitko vähän noista kisoista. Miten sinne pääsee ja mitä lajeja siellä on?

Deaflympicsissä lumilautailussa on viisi lajia; parisuurpujottelu, paripujottelu, crossi, slopestyle ja paippi. EM- ja MM-kisoissa ollut myös melkein kaikki lajit, mutta tällä kerralla MM-kisoissa kilpaillaan vain ratalajeissa, mikä on harmillista mun mielestäni. Kuurojen kisoissa kriteerinä on kuuloraja, joka on 55 desibeliä. Jos ylittää tuon rajan, eli saa osallistua kuurojen kisoissa. Lajikohtaisesti se riippuu millä tavalla pääsee mukaan kisoihin. Kannattaa ottaa yhteyttä lisätiedossa Suomen Kuurojen Urheiluliittoon.

Minkälainen tunnelma noissa isoissa arvokisoissa on?

Aina on hienoa edustaa Suomea arvokisoissa. Dealympicsissä on tosi mahtavaa, kun on paljon urheilijoita ja ihmisiä mukana. Viimeisin Deaflympics Hanti-Mansiyskissä oli niin mahtavaa, koska siellä tehtiin korkeatasoisia livelähetyksiä. Tuntui, että olisi kyseessä olympialaiset, koska kaikki voivat seurata kisoja reaaliajassa kotisohvalta. Alussa oli vähän outoa, että lähtöportilla kameramies oli lähellä kuvaamassa ja maalissa oli myös kameramiehiä. Sai kokea miltä se tuntuisi esimerkiksi Maailman Cup kisoissa tai vastaavissa, mistä sellaisia livelähetyksiä tulee televisioon.

Tunnetko sä muiden maiden laskijat siellä? Onko se sellainen tiivis yhteisö joka kiertää noita kuurojen kisoja vai vaihtuuko siellä porukka?

Juu tunnen. Vähitellen tutustuin muihin laskijoihin kisojen aikana. Monet ovat kilpailleet jo useamman vuoden. Toki tulee myös koko ajan uusia kasvoja. Vaihtuvuuteen vaikuttaa se, että kisoja on suunnilleen vain kerran vuodessa. Kuurojen puolella ei ole vielä Eurooppa Cup tai Maailman Cup –kisoja. Vain EM, MM ja Deaflympics kisoja.

Onko Suomessa muita laskijoita kuurojen puolella?

Kyllä on monia kuuroja ja huonokuuloisia, jotka lautailevat Suomessa, mutta tällä hetkellä olen tietääkseni ainoa, joka kilpailee. Toivon, että tulevaisuudessa olisi enemmän suomalaisia mukana kilpailemassa kuurojen arvokisoissa. Tiedän, että freestylen puolella on monta potentiaalista laskijaa.

Miten sä ajattelisit, että tätä puolta voitaisiin kasvattaa Suomessa?

Nykyään Suomessa keskitytään enemmän freestyleen ja ratalajit on melkein unohdettu kokonaan. Onneksi useamman vuoden on SM-kisojen ohjelmassa ollut mukana ratalajit. Tänä vuonna ratalajit ei harmillisesti kuulu Levin SM-kisojen ohjelmaan. Toivottavasti kuitenkin ratalajien SM-kisat toteutetaan toisessa paikassa. Suomessa lajia pitäisi elvyttää uudestaan. Olen yksi nuorimmista laskijoista ja uusia ratalaskijoita ei tule. Kaipaisin enemmän ratakisoja Suomeen. Ratalajien valmentajien määrä voisi myös lisätä.

Minkälaisia tavoitteita sä asetat itsellesi noihin Itävällassa 12.-18.3. käytäviin MM-kisoihin?

Tavoitteena on keskittyä omiin laskuihin ja laskea hyviä laskuja. Tärkeintä on, että nautin kilpailemista. Tottakai olisi mukava tuoda mitali kotiin vietäväksi.

 Mitäs sitten näitten kisojen jälkeen? Missä me vielä nähdään Cecilia Hanhikoskea?

Keskityn ensin näihin MM-kisoihin ja vasta sen jälkeen mietin tulevaisuutta. On mahdollista, että suuntaan seuraaviin Deaflympics-kisoihin. Lautailun ulkopuolella minua nähdään myös eri luottamus- ja järjestötehtävissä, sillä olen myös kuurojen maailmanliiton nuorisojaoston puheenjohtaja.

Onko sulla jotain mitä haluat vielä sanoa tai lähetätkö terveisiä?

Kannattaa tarttua omaan unelmaansa ja toteuttaa sitä mitä haluaa tehdä tai kokeilla. Toivon, että jokaisella olisi mahdollisuus kokeilla ja harrastaa lumilautailua. Oikealla asenteella voitetaan esteet.

 

Kaikki Snoukkaa haastattelussa Kaisa Leka

KUKA: Kaisa Leka, 38 vuotta, Porvoo

Olen sarjakuvataiteilija ja pyörämatkailija, kesällä 2016 pyöräilin puolisoni Christofferin kanssa New Yorkista San Franciscoon. Harrastan myös astangajoogaa, leipomista ja syömistä. Käytän proteeseja, koska molemmat jalkani amputoitiin vuonna 2002 synnynnäisen epämuodostuman takia.

Moi Kaisa, miten sun talvi on alkanut?

Alkutalvi on sujunut enimmäkseen sisällä kirjojen, Netflixin ja suklaabrownieiden seurassa. Olen ollut nuhassa ja nyt ylimääräistä energiaa on kertynyt niin paljon, että on pakko päästä ulos liikkumaan tai pää poksahtaa! Pyörässäkin on nastarenkaat valmiina talvilenkkejä odottamassa.

Miten päädyit aikoinaan lumilautailun pariin? 

Olin muistaakseni yläasteella kun menimme kaverini kanssa puolen päivän laskettelukurssille Messilään. Vuosi oli siis ehkä 1992 tai 1993. Asun lapsuuteni Hollolassa mutta olin käynyt sitä ennen Messilässä vain pari kertaa, koska vanhempani harrastivat murtomaahiihtoa eivätkä olleen lainkaan kiinnostuneita laskettelusta. Minusta murtsikka oli tylsää ja olin innoissani, kun minulla oli vihdoinkin tilaisuus oppia laskettelemaan. Mutta kurssin aikana satuin näkemään lumilautailijoita, jotka vilahtivat ohitsemme alas mäkeä superviileän näköisinä. Kysyin opettajalta, voisinko opetella saman tien lautailemaan vai pitäisikö minun ensin osata laskea suksilla. Opettaja vastasi, ettei mikään estäisi minua hyppäämästä suoraan laudan päälle. Marssin välittömästi takaisin vuokraamoon ja vaihdoin sukset lautaan, enkä ole sen jälkeen laskenut suksilla. En edelleenkään tajua, miksi joku haluaisi laskea suksilla alamäkeen, mutta murtsikka on alkanut vähän kiinnostaa.

kokonniemi_korkea3.jpg

Mikä siinä erityisesti kiinnosti?

Lautailu näytti niin siistiltä! Olin yksinäinen nörtti ja näin ehkä lautailussa vihdoinkin tilaisuuden tehdä jotain hurjaa. Sitä paitsi siihen aikaan aika harvat tytöt lautailivat, ja poikien jutut kiinnostivat minua. En silloin ajatellut mitenkään tietoisesti, että tässäpä rikon sukupuolirooleja, mutta erityisesti lukioikäisenä halusin irroittautua perinteisestä naisen mallista ja kiltin tytön roolista. Oli mahtavaa hengailla iltaisin Messilässä isoissa housuissa ja pyyhkiä nenää lautailuhanskaan eikä istua kotona lukemassa jostain naistenlehdestä, miten taistelu selluliittia vastaan on meidän jokaisen velvollisuus ja elämäntehtävä.

Lautailun aloittaminen oli kaiken kaikkiaan minulle tosi vapauttava kokemus. Vanhat jalkani olivat epämuodostuneet ja oudon näköiset, enkä halunnut näyttää niitä kenellekään ja välttelin tilanteita, joissa voisin joutua olemaan paljain jaloin tai shortseissa tai uimapuvussa. Lautaillessa sain piilottaa jalat löysiin housuihin, paksuihin villasukkiin ja tukeviin lautailukenkiin. Aloin ylipäätään suhtautua jalkoihini eri tavalla, en miettinyt enää koko ajan miltä ne näyttävät vaan mitä niillä voisi tehdä.

Sä sait proteesit. Miten proteesien kanssa laskeminen onnistui?

Jouduin luopumaan lautailuharrastuksesta parikymppisenä, koska nilkkaniveleni olivat kuluneet loppuun ja oikean jalkaterän keskellä oleva nivel romahtanut kun kaaduin Vuokatilla. Muutaman vuoden popsin vain kipulääkkeitä ja odotin, että jalkaongelmiin löytyisi joku ratkaisu. Ratkaisu tuli eteeni sattumalta tupla-amputoidusta vammaisurheilijasta kertovan lehtiartikkelin muodossa, ja päätin heti, että minäkin haluan tuollaiset superjalat, joilla voi juosta ja hyppiä. Sain proteesit keväällä 2002 ja lautailu ei ollut silloin päällimmäisenä mielessä, mutta pari vuotta myöhemmin pääsin testaamaan, miten proteeseilla laskeminen onnistuisi.

En ole lautaillut vielä proteeseilla niin paljon että olisi tullut tarveta muokata jalkoja laskemiseen sopiviksi, mutta pyöräilyä varten minulle on tehty proteeseihin toiset yläosat, joissa on polville enemmän tilaa taipua. Jos proteesi tuntuu pahalta siitä kannattaa aina puhua kokeneen proteesimestarin kanssa. Haltijan Marco Storti on tehnyt proteesini alusta asti, ja olen tosi tyytyväinen nykyisiin jalkoihini, jotka ovat tarpeeksi joustavat rauhalliseen kävelemiseen mutta tarpeeksi jäykät juoksemiseen tai hyppimiseen.

Onko sulla jotain vinkkejä ihmisille, jotka lähtevät mäkeen jalkaproteesin kanssa? Onko jotain mitä sä opit kokemuksen kautta?

Ankkurihissin kyytiin pääseminen on minusta ollut aina hankalaa, koska minulla oli vanhoillakin jaloilla aika huono tasapaino. Tuolihissillä on helpompi päästä nauttimaan itse laskemisesta, kun ei tarvitse käyttää kaikkea energiaa sen tyhmän kapulan pyydystämiseen. Mattohissiä en ole vielä kokeillut, mutta sekin kiinnostaa kovasti. Tärkein vinkki on kuitenkin, että paras tapa oppia lautailemaan proteeseilla on lautailla proteeseilla!

Mikä lumilautailussa ja lumilautakulttuurissa on sun mielestä parasta?

Lautailussa parasta ja vaikeinta on sama asia: oman mielen kanssa painiminen. Kun vauhti kasvaa alkaa pelottaa ja mietityttää, mitä kaikkea kauheaa voi tapahtua ja miten paljon turvallisempaa olisi pysytellä sisätiloissa. Sekä luomujalkaiset että proteesinkäyttäjät rakentavat itselleen pään sisäisiä turva-aitoja, joiden sisällä on helppo kököttää. Elämä aitauksessa käy kuitenkin pidemmän päälle kauhean tylsäksi ja sieltä ulos kiipeäminen on parasta.

Sä piirrät parhaillaan Lumilautaliiton yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelmaan liittyvää sarjakuvaa. Onko lumilautakulttuuri sun mielestä yhdenvertainen ja tasa-arvoinen? Mitä asioita me voitaisiin kehittää? 

Lautailukulttuuri tuntuu kehittyneen paljon tasa-arvoisemmaksi kuin 1990-luvulla, nuoret eivät taida enää ollenkaan mieltää lautailua ”poikien jutuksi” vaan kaikkien sukupuolten lajiksi. On tosi tärkeää, että palkintosummat ovat yhtä suuret kaikissa Lumilautaliiton kisoissa, siinä suhteessa esimerkiksi pyöräilyllä olisi todella paljon opittavaa! En edes viitsi seurata kilpapyöräilyä koska minua suututtaa niin paljon, että Tour de Franceen voivat osallistua vain miehet. Ilahduinkin kovasti, kun menin katsomaan maajoukkueen tietoja Lumilautaliiton sivuilta, ja näin siellä kaikki kovat laskijat yhdessä samalla listalla riippumatta sukupuolesta tai jalkojen materiaalista.

Olisi kivaa nähdä vielä enemmän naisia lautailuleffoissa ja -lehdissä, jos katselee vaikka Snowboader magazinen nettisivuja niin kuvasto on todella miesvoittoista ihan kuin silloin 1990-luvulla kun kävin aina ostamassa jokaisen numeron Lahdesta heti sen ilmestyttyä. Toivottavasti sielläkin herätään vähitellen huomaamaan, että maailma on muuttunut!

kuukkelikuvitus01lo

Minkälaisia lumilautailuun liittyviä haaveita sulla on? Onko jotain tiettyjä juttuja, joita haluaisit erityisesti kokea?

Mietin kesällä helteessä Kalliovuorten yli pyöräillessä, miltä samat maisemat näyttäisivät lumen peitossa. Aikaisemmin olin kiinnostunut halfpipesta ja hinkkasin jäistä rinnettä edestakaisin, mutta nyt haaveena olisi päästä jonnekin vuoristoon, missä aamulla lähdettäisiin kiipeämään ylös rinnettä, syötäisiin ylhäällä eväät ja laskettaisiin sitten alas ja siinä menisikin koko päivä. En tosin yhtään tiedä, jaksaisinko oikeasti raahata laudan ylös lumihangessa, mutta saahan sitä haaveilla…

Kiitos Kaisa haastattelusta ja nähdään mäessä!

kokonniemi3.jpg

Lumilautailua kaikille toimintakykyyn katsomatta