Kaikki Snoukkaa haastattelussa Kaisa Leka

KUKA: Kaisa Leka, 38 vuotta, Porvoo

Olen sarjakuvataiteilija ja pyörämatkailija, kesällä 2016 pyöräilin puolisoni Christofferin kanssa New Yorkista San Franciscoon. Harrastan myös astangajoogaa, leipomista ja syömistä. Käytän proteeseja, koska molemmat jalkani amputoitiin vuonna 2002 synnynnäisen epämuodostuman takia.

Moi Kaisa, miten sun talvi on alkanut?

Alkutalvi on sujunut enimmäkseen sisällä kirjojen, Netflixin ja suklaabrownieiden seurassa. Olen ollut nuhassa ja nyt ylimääräistä energiaa on kertynyt niin paljon, että on pakko päästä ulos liikkumaan tai pää poksahtaa! Pyörässäkin on nastarenkaat valmiina talvilenkkejä odottamassa.

Miten päädyit aikoinaan lumilautailun pariin? 

Olin muistaakseni yläasteella kun menimme kaverini kanssa puolen päivän laskettelukurssille Messilään. Vuosi oli siis ehkä 1992 tai 1993. Asun lapsuuteni Hollolassa mutta olin käynyt sitä ennen Messilässä vain pari kertaa, koska vanhempani harrastivat murtomaahiihtoa eivätkä olleen lainkaan kiinnostuneita laskettelusta. Minusta murtsikka oli tylsää ja olin innoissani, kun minulla oli vihdoinkin tilaisuus oppia laskettelemaan. Mutta kurssin aikana satuin näkemään lumilautailijoita, jotka vilahtivat ohitsemme alas mäkeä superviileän näköisinä. Kysyin opettajalta, voisinko opetella saman tien lautailemaan vai pitäisikö minun ensin osata laskea suksilla. Opettaja vastasi, ettei mikään estäisi minua hyppäämästä suoraan laudan päälle. Marssin välittömästi takaisin vuokraamoon ja vaihdoin sukset lautaan, enkä ole sen jälkeen laskenut suksilla. En edelleenkään tajua, miksi joku haluaisi laskea suksilla alamäkeen, mutta murtsikka on alkanut vähän kiinnostaa.

kokonniemi_korkea3.jpg

Mikä siinä erityisesti kiinnosti?

Lautailu näytti niin siistiltä! Olin yksinäinen nörtti ja näin ehkä lautailussa vihdoinkin tilaisuuden tehdä jotain hurjaa. Sitä paitsi siihen aikaan aika harvat tytöt lautailivat, ja poikien jutut kiinnostivat minua. En silloin ajatellut mitenkään tietoisesti, että tässäpä rikon sukupuolirooleja, mutta erityisesti lukioikäisenä halusin irroittautua perinteisestä naisen mallista ja kiltin tytön roolista. Oli mahtavaa hengailla iltaisin Messilässä isoissa housuissa ja pyyhkiä nenää lautailuhanskaan eikä istua kotona lukemassa jostain naistenlehdestä, miten taistelu selluliittia vastaan on meidän jokaisen velvollisuus ja elämäntehtävä.

Lautailun aloittaminen oli kaiken kaikkiaan minulle tosi vapauttava kokemus. Vanhat jalkani olivat epämuodostuneet ja oudon näköiset, enkä halunnut näyttää niitä kenellekään ja välttelin tilanteita, joissa voisin joutua olemaan paljain jaloin tai shortseissa tai uimapuvussa. Lautaillessa sain piilottaa jalat löysiin housuihin, paksuihin villasukkiin ja tukeviin lautailukenkiin. Aloin ylipäätään suhtautua jalkoihini eri tavalla, en miettinyt enää koko ajan miltä ne näyttävät vaan mitä niillä voisi tehdä.

Sä sait proteesit. Miten proteesien kanssa laskeminen onnistui?

Jouduin luopumaan lautailuharrastuksesta parikymppisenä, koska nilkkaniveleni olivat kuluneet loppuun ja oikean jalkaterän keskellä oleva nivel romahtanut kun kaaduin Vuokatilla. Muutaman vuoden popsin vain kipulääkkeitä ja odotin, että jalkaongelmiin löytyisi joku ratkaisu. Ratkaisu tuli eteeni sattumalta tupla-amputoidusta vammaisurheilijasta kertovan lehtiartikkelin muodossa, ja päätin heti, että minäkin haluan tuollaiset superjalat, joilla voi juosta ja hyppiä. Sain proteesit keväällä 2002 ja lautailu ei ollut silloin päällimmäisenä mielessä, mutta pari vuotta myöhemmin pääsin testaamaan, miten proteeseilla laskeminen onnistuisi.

En ole lautaillut vielä proteeseilla niin paljon että olisi tullut tarveta muokata jalkoja laskemiseen sopiviksi, mutta pyöräilyä varten minulle on tehty proteeseihin toiset yläosat, joissa on polville enemmän tilaa taipua. Jos proteesi tuntuu pahalta siitä kannattaa aina puhua kokeneen proteesimestarin kanssa. Haltijan Marco Storti on tehnyt proteesini alusta asti, ja olen tosi tyytyväinen nykyisiin jalkoihini, jotka ovat tarpeeksi joustavat rauhalliseen kävelemiseen mutta tarpeeksi jäykät juoksemiseen tai hyppimiseen.

Onko sulla jotain vinkkejä ihmisille, jotka lähtevät mäkeen jalkaproteesin kanssa? Onko jotain mitä sä opit kokemuksen kautta?

Ankkurihissin kyytiin pääseminen on minusta ollut aina hankalaa, koska minulla oli vanhoillakin jaloilla aika huono tasapaino. Tuolihissillä on helpompi päästä nauttimaan itse laskemisesta, kun ei tarvitse käyttää kaikkea energiaa sen tyhmän kapulan pyydystämiseen. Mattohissiä en ole vielä kokeillut, mutta sekin kiinnostaa kovasti. Tärkein vinkki on kuitenkin, että paras tapa oppia lautailemaan proteeseilla on lautailla proteeseilla!

Mikä lumilautailussa ja lumilautakulttuurissa on sun mielestä parasta?

Lautailussa parasta ja vaikeinta on sama asia: oman mielen kanssa painiminen. Kun vauhti kasvaa alkaa pelottaa ja mietityttää, mitä kaikkea kauheaa voi tapahtua ja miten paljon turvallisempaa olisi pysytellä sisätiloissa. Sekä luomujalkaiset että proteesinkäyttäjät rakentavat itselleen pään sisäisiä turva-aitoja, joiden sisällä on helppo kököttää. Elämä aitauksessa käy kuitenkin pidemmän päälle kauhean tylsäksi ja sieltä ulos kiipeäminen on parasta.

Sä piirrät parhaillaan Lumilautaliiton yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelmaan liittyvää sarjakuvaa. Onko lumilautakulttuuri sun mielestä yhdenvertainen ja tasa-arvoinen? Mitä asioita me voitaisiin kehittää? 

Lautailukulttuuri tuntuu kehittyneen paljon tasa-arvoisemmaksi kuin 1990-luvulla, nuoret eivät taida enää ollenkaan mieltää lautailua ”poikien jutuksi” vaan kaikkien sukupuolten lajiksi. On tosi tärkeää, että palkintosummat ovat yhtä suuret kaikissa Lumilautaliiton kisoissa, siinä suhteessa esimerkiksi pyöräilyllä olisi todella paljon opittavaa! En edes viitsi seurata kilpapyöräilyä koska minua suututtaa niin paljon, että Tour de Franceen voivat osallistua vain miehet. Ilahduinkin kovasti, kun menin katsomaan maajoukkueen tietoja Lumilautaliiton sivuilta, ja näin siellä kaikki kovat laskijat yhdessä samalla listalla riippumatta sukupuolesta tai jalkojen materiaalista.

Olisi kivaa nähdä vielä enemmän naisia lautailuleffoissa ja -lehdissä, jos katselee vaikka Snowboader magazinen nettisivuja niin kuvasto on todella miesvoittoista ihan kuin silloin 1990-luvulla kun kävin aina ostamassa jokaisen numeron Lahdesta heti sen ilmestyttyä. Toivottavasti sielläkin herätään vähitellen huomaamaan, että maailma on muuttunut!

kuukkelikuvitus01lo

Minkälaisia lumilautailuun liittyviä haaveita sulla on? Onko jotain tiettyjä juttuja, joita haluaisit erityisesti kokea?

Mietin kesällä helteessä Kalliovuorten yli pyöräillessä, miltä samat maisemat näyttäisivät lumen peitossa. Aikaisemmin olin kiinnostunut halfpipesta ja hinkkasin jäistä rinnettä edestakaisin, mutta nyt haaveena olisi päästä jonnekin vuoristoon, missä aamulla lähdettäisiin kiipeämään ylös rinnettä, syötäisiin ylhäällä eväät ja laskettaisiin sitten alas ja siinä menisikin koko päivä. En tosin yhtään tiedä, jaksaisinko oikeasti raahata laudan ylös lumihangessa, mutta saahan sitä haaveilla…

Kiitos Kaisa haastattelusta ja nähdään mäessä!

kokonniemi3.jpg

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s