Mikko ”Mize” Sjöblom – Rakkaudesta lumilautailuun

Moi. Aloitetaan perinteisesti eli kertoisitko aluksi hieman meille kuka on Mize?
Mä olen Mikko Sjöblom. Huumorintajuinen, vähän pöllö tyyppi, joka tekee mulle tärkeille ihmisille kaikennäköistä.

Milloin sä tajusit että lumilautailu on maailma siisteintä puuhaa? Mikä siitä teki niin siistiä?
Öhöm, mulla tuli se sellainen hetki, jolloin mä tunsin että kyllä! Mä voisin päästä pitkälle tässä, kunhan ensin jaksan nähdä ihan hurjan paljon vaivaa sen eteen. Joskus ensimmäisinä päivinä kun mä lautailin. Huhheijaa, minkälainen matka.

Sähän oot oman ikäryhmäsi lahjakkaimpia laskijoita. Tajusitko sä sen itse silloin junnuna, että hei mähän oon tässä poikkeuksellisen hyvä ja tästä voi tulla mulle enemmän kuin vain harrastus?

Noh, mä olin niin hyvä vain koska mä kävin laskemassa Jaakko Seppälän kanssa. Se oli hirveää kisaamista. Kun jompikumpi oppi tempun niin ei aikaakaan kun toinen harjoitteli perässä. Jaakko opetti suorat pyörimiset ja minä puolestaan opetin Jakea näissä volttihässäköissä. Me opittiin ja opeteltiin yhdessä. Kiitos Jakelle että pääsin teidän kyydillä Talmaan!

Laskija: Mikko Sjöblom Kuva: Sami Välikangas
Kuva: Sami Välikangas

Sä kerroit mulle joskus, että et tykännyt kilpailla lumilautailussa. Mikä siinä hiersi?
Niin se on varmaankin johtui siitä, että mä olin lätkämaalivahti koko pienen ikäni ja siellä kyllä oli pakko voittaa joka peli niin en mä tiedä…ehkä se on sieltä tullut se ”kisailkaa vaan, kunhan ei mun kohalle tule” -ajattelu. Mä olin kyllästynyt kilpailemiseen. Lumilautailu on siistiä. Ei tarvita voittoja. Chillatkaa!

Te kuvasitte omalla porukalla leffoja. Mikä sen kuvausporukan nimi oli ja ketä siihen kuului?

Jooh, me oltiin Unknown Films ja siihen kuului ohjaaja Hannu Nieminen ja sitten laskijat Jaakko Seppälä, Pasi Nissinen, minä, Mikko Roisko ja jotain vaihtuvia henkilöitä.

Kerro joku kokemus noilta ajoilta? Tai mikä oli se juttu, jota silloin fiilisteltiin?
Se oli hauskaa nähdä miten me kehityttiin siinä leffojen välissä. Joka vuosi tuli leffa ulos ja joka vuosi mentiin joku 180 astetta johonkin suuntaan eteenpäin.

Jätkästähän tuli sitten melko nopeasti ammattilumilautailija. Miten se tapahtui?
Joo-o, hirvee tsägä! Noh, mä olin laskemassa ihan muina miehinä Talmassa. Sitten yhtäkkiä sen ajan ihailluin laskija (noh, oli ainakin mun mielestä) Joni Malmi jarrutti ihan viereen ja rupesi selittämään mulle jotain talman ison gäpin vauhdinotosta. No ei sitte aikaakaan kun rupesi tulemaan ”Hei, mä oon kattonut että äijä paiskoo ihan kovia temppuja ja kyselin porukalta täällä että sulla on kavereita täällä. Mites ois. Mä oon lähdössä jenkkeihin, lähetkö mukaan? Pääset juttelemaan Forumin (kuollut lautamerkki R.I.P) äijien kanssa?” Mä olin siihen, että mikäs siinä. Mä olin rauhallinen, mutta sisällä mä heitin voltteja ja huusin suoraa huutoa: ”Jes jes, Forumin tehtaalle!”.

Niin siis tosiaan…sähän olet edesmenneen Forumin entinen pro laskija. Minkälainen merkki Forum oli laskea? Minkälainen tiimi teillä oli?

Se jenkkien reissu tuntui samalta kuin olisi pitkän ajan jälkeen tullut kotiin. Siis kaikki oli niin ystävällistä. Oikeen ”Amerikan ystävällistä”! Ekaksi mä kirjotin nimeni alle amatööri-sopimuksen, joka oli vuosille 1998–2000. Siinä ajassa mä sain osallistuttua Mack Dawgin ohjaamaan leffaan Resistance. Sen jälkeen tuli vuoden tauko, joka oli kyllä onni koska mulla oli kirjotukset. Sitte tuli uuden sopimuksen myötä se mitä mä olin unelmoinut: ammattilais-sopimus. Me oltiin aika tiivis yhteisö. Tiimissä oli: Peter Line, Björn Leines, Jeremy Jones, Joni Malmi, JP Walker, Mike Page ja Devun Walsh ynnä Mikko Sjöblom.

Kuinka pitkän sopparin sä sinne teit?

Se oli kolmen vuoden sopimus vuosille 2000-2003.

Sun ammattilaisura päättyi onnettomuuteen. Kertoisitko mitä tapahtui?

Joo-o, se oli kaunis kevätpäivä. Me Miken (Mack Dawg) kanssa lähdettiin Mammoth Mountainin takamaastoon ja suunniteltiin ja väsättiin Mammoth Mountainin väen kanssa siihen 35 metrinen hyndä. Mä lähin testaamaan sitä hyndää. Kahella ekalla kerralla hain vain vauhtia jarruttaen hyndän nokalle. Sitten kolmas kerta toden sanoo. Noh, mitä mä nyt siitä näen (mulla on se hyppy nauhalla). Mä tulin vauhdikkaasti siihen hyndään ja siihen mun hyvä tuuri sitten loppuikin. Mun hyppy oli ihan kuten normaali hyppy, mutta oli vähän liikaa vauhtia. Se hyppy päättyi lopulta 50 metrin kohdalle, joka oli noin 15 metriä yli alastulon. Siihen katkesi mun lento. Harmi. Noh elämässä on niin paljon siistejä asioita lumilautailumaailman ulkopuolellakin. On niitä. Vaan ei ole niin helppo löytää.

Toi on kyllä käsittämättömän hurja juttu. Sullahan meni siinä yhteydessä myös muisti joiltain osin?

Mulla meni kaikki. Puhe ei tullut, mä olin kaksraajahalvauksinen. Sen takia mä oon vahvempi ja ketterämpi vasemmalla puolella. Muisti oli heikompi kuin kanamunan kennot. Mun vasen polvilumpio on edelleen löysä ja oon edelleen ajokiellossa. En usko, että mä tuun näkemään sitä päivää jolloin minä voin heittää jonkun vaikka himaan.

Sä kerroit mulle joskus, että sulla oli todella voimakas halu päästä takaisin laskemaan. Mistä sä luulet että se tahto kumpusi? Mikä siinä veti niin voimakkaasti takaisin?
Noh, kun lumilautailu oli mun elämä. Se oli ainut asia missä mä tiesin, että mä oon kuin kotona. Kaikki mun kaverit kävi silloin laskemassa. Mulla oli ikävä tuttujen keskelle.

Hei tähän väliin voisi fiilistellä sun black metal taustaa! Jätkähän diggaa tosi paljon bläkkiksestä ja oot ollut bläkkis bädissäkin. Kerro hei se juttu, miten black metal on vaikuttanut sun kuntoutumiseen. Se on nimittäin hyvä juttu.
Heh, joo mä kuuntelin punkkia ja rockia koko mun esiteiniajan ennen kuin mä liityin heavy metalia kuuntelevaan porukkaan. Sen muutoksen isä Jaakko Seppälä oli, haha. Noh, silloin Hannu toi mulle sairaalaan kuunneltavaksi In Flamesin Clayman –levyn. Mä kuuntelin sitä levyä kun makasin sairaalasängyssä ja sain Bullet Ride nimisestä biisistä tosi paljon energiaa. Lopulta mä sen biisin voimalla nousin jopa istumaan ja aloin kuntoutua onnettomuudesta.

Sä oot nähnyt sen bändin monta kertaa livenäkin. Kerroitko sä koskaan tota juttua niille?

Kyllä mä kerroin niille että ”kiitos teidän musiikin, mä nousin sairaalasängystä”. He kiittivät ja lupasivat soittaa Bullet Ride -biisin seuraavalla Suomen keikalla. Olin aika fiiliksissä kun siinä vaiheessa oli jo tiedossa, että tulevan kesän Tuskassa In Flames oli pääesiintyjänä.

Mä luulen että musiikilla on tosi iso vaikutus monen kuntoutumiseen. Siis ihan kaikenlaisella musiikilla. Antaa voimaa. Siistiä, että sulla oli tollanen bändi siinä matkalla mukana. No anyway, miten sun kuntoutuminen sitten siitä eteni?

Hitaasti mutta varmasti on tullut parempaan suuntaan ja jatkuu yhä edelleen.

Kuinka nopeasti sä palasit taas laudan päälle onnettomuuden jälkeen?

Siihen meni vuosi ja pari kuukautta. Mun mutsi sanoi, että saan Talmaan kyydin heti kun mä saan puettua kaikki kamat päälle.

Minkälaista se oli?
Aluksi oli miltei mahdotonta sitoa kengät jalkaan. Mutta mä ajattelen niin, että se tuli mulle kuin taivaan lahjana. Siis se, että mulla oli haasteita ennen kuin ottaisin laudan komentooni. Se haaste piti mun kehityksen rullat pyörimässä.

Laskija: Mikko Sjöblom Kuvaaja: Veera Vihervaara
Kuva: Veera Vihervaara

Miten sun vammautuminen vaikuttaa sun laskemiseen tänä päivänä?
Ei se vaikuta enää mitenkään. Toki mä en enään ole se nuori pellavapää, joka tuli ja veti kaikennäköiset mahdolliset ja mahdottomat linjat ja hyndät. Nykyään mä otan chillisti ja nautin lumilautailusta. Lumilautailu on niin siistiä! Jos mukaan laitetaan pari pyörimishommaa.

Mitä sä tykkäät laskea eniten?
Vaikea valita. Sitä mikä kulloinkin on hyvä. Hyndiä jos on hyvät, pipeä jos on hyvä, takamaastoja jos on hyvät. Kaikkea jos on hyvät!

Me katottiin just Lumilautaliiton Spring Campilla viidenkymmenen junnun kanssa legendaarinen Mac Dawgin Resistance -leffa, jossa sulta on monta klippiä. Oliko se isoin leffa mitä oot ollut kuvaamassa?
Se on isoin leffa minkä mä oon saanut nauhalle. Mutta ylivoimaisesti isoin leffa, jonka valmistumisessa mä olin mukana, oli Mack Dawgin True Life. Se oli hienoa, että mun ja Mike Pagen onnettomuudet tuli kaikille tietoon sitä kautta. Ja kato lopputekstejä. Siellä on multa kaksi temppua.

Vai ehkä Kaikki Snoukkaa -leffa on on isoin? No ei vaan! heh. Mutta tosiaan, sä nyt loukkaantumisen jälkeen palasit taas kameran eteen kuvaamaan leffaa. Mimmosta se oli? (toim. huom. Maaliskuussa 2017 kuvasimme Pyhällä ja Rukalla Kaikki Snoukkaa leffaa/minidokkaria kymmenen eri vammataustasta tulevan laskijan kanssa)
Se oli ihan mahtavaa! Kaikki oli ihan kuin ei mitään vammaa olisikaan. Siellä näki hurjia temppuja. Esimerkiksi Miikan rollerit ihan päätä pahkaa. Ja siis Miikan vamman huomioon ottaen. Se on sama kuin laittaisit silmät kiinni ja puheella joku vaan kertoisi mitä pitää tehdä. Huh huijaa, ne on kyllä hurjia!

Jätkä ainakin antoi ihan kaikkensa niissä kuvauksissa. Ei paljasteta kuitenkaan tässä ihan kaikkia temppuja, mutta teitkö jotain sellaista mitä et ollut loukkaantumisen jälkeen tehnyt?
Paljonkin! Hehe, wait and see. Noh, jos jotain voisin paljastaa niin vaikka gab olliella ja frontside rail alaspäin menevään hänkkään.

Laskija: Mikko Sjöblom Kuva: Veera Vihervaara
Kuva: Veera Vihervaara

Sulla meni selkä noissa kuvauksissa aika jumiin. Onko se nyt ok?
Joo, taisteluvammoja tuli. Mutta jos olisin ihan ilman vammoja tullut kotiin, niin en mä olisi silloin tehnyt tarpeeksi yhden leffapätkän onnistumisen kannalta.

Mitenkäs…jäikö tosta sellanen kiinnostus taas kuvaamiseen? Meinaatko kuvata enemmänkin pätkiä tulevina vuosina?
Noh, tottakai! Niin tietysti mä tuun mukaan, jos mut halutaan temppuilemaan nauhalle. Siis jos.

 Mitä muita suunntelmia sulla on tuleville talville?
Noh ainakin jos lumilautailuliitto kaipaa apua niin stop the press and call me. Tietysti mun pieni perhe (vaimo ja kissa). Niihin mulla tulee aikaa vierähtämään. Ja punttis.

Entäs elämän noin yleisesti?
Yleisesti. Noh, mulla ei ole ihanuuden yltäkylläisyyden kyllästämää pientä elämää. Mutta hei, niillä mennään mitä on annettu! Hymy korviin vaan!

Kesä tulee…meinasitko jotain festareita tai keikkoja käydä kiertämässä?
Tuska festivaali on jokavuotinen tapahtuma. Tänä vuonna Tuska täyttää 20-vuotta! Ja kesäkuussa me mennään katsomaan Foo Fighterssia. Lokakuussa me lähetään Barcelonaan. Mukana tulee vaimon pikkuveli ja mennään katsomaan FC Barcelonan kotiottelua.

Tähän loppuun vielä hei tällainen kevyt kysymys: Mikä on elämän tarkoitus? No ei vaan! Pelästyit jo. No mutta sen sijaan vähintäänkin yhtä merkityksellinen kysymys: Mikä lumilautailussa on parasta?

Vapaus. Vapaus tehdä ihan mitä itse tahtoo. Jos jotku haluaa kisailla niin siitä vain. Toiset haluaa leffojen tekemistä niin siitä vain. Kolmannet haluavat vain nauttia hyvästä ja mukaansa tempaavasta tunnelmasta!

Aamen. No mutta hei, kiittos ihan miljoonasti Mize haastiksesta. Nauti kesästä ja nähdään talvella taas mäessä! Tuut opettaa mulle pari temppua.

-Tiina

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s