Cecilia Hanhikoski valmistautuu kuurojen MM-kilpailuihin

Moikka Cecilia. Kerro ensin hieman, että kuka on Cecilia Hanhikoski?

Moi, olen kuuro lumilautailija. Kilpailen kuurojen arvokisoissa parisuurpujottelussa ja paripujottelussa.

Miten susta tuli lumilautailija?

Aloin laskemaan kun olin 11-vuotias. Dawn jani Birley oli minulle tuolloin roolimallina. Hän oli harrastanut lautailua jo useamman vuoden. Tottakai halusin kokeilla lajia, kun hän sai lajin kuulostamaan niin huipulta. En malttanut odottaa, että pääsisin kokeilemaan lautailua kerhon järjestämän laskettelumatkan aikana, joten lähdin Serenaan vuokraamaan laudan ja lähdin mäkeen kokeilemaan melkein omin päin. Siitä alkoi mun seikkailu ja matka lautailun parissa.

Sulla on kuulovamma. Kertoisitko vähän siitä ja miten se vaikuttaa sun laskemiseen? Vai vaikuttaako se?

Synnyin kuurona eli en osaa sanoa miten kuulo vaikuttaisi laskemiseen. Joillain kuuroilla tai huonokuuloisilla on huono tasapaino. Minun kohdallani sellaista ei ole, joten kuulovamma ei vaikuta laskemiseen. Kisoissa se vaikuttaa jonkin verran. En voi esimerkiksi tietää missä toinen laskija on, taikka miten lähellä hän on ellen käännä katsetta pois radasta. Ilman kuuloa en voi tietää, jos toinen laskija onnistuu kirimään, joten joskus saattaa vähän ”yllättää” kun toinen laskija ilmaantuukin näkökenttään. En voi siis hyödyntää kuuloa säätelemään omaa kisalaskuani. Se ei kuitenkaan ole ongelma, koska pitää laskea vaan täysillä koko lasku maalin asti. Kuulevien kisoissa pitää miettiä ratkaisua, miten seuraan äänimerkkejä lähtöportilla. Kuurojen kisoissa on yleensä joku merkki esimerkiksi valomerkki. Jos ajatellaan laajemmalla näkökulmalla miten kuurous vaikuttaa lautailuun, niin saattaa olla enemmän haasteita menestyä, koska esimerkiksi Suomessa ei ole kuuroa valmentajaa eli valmennuksessa pitää miettiä ratkaisuja miten kommunikointi tapahtuu. Kommunikoin yleensä kirjoittamalla paperiin ja viittomakielen tulkin välityksellä, jos tulkki saadaan treeneihin ja kisoihin. Sponsoreita on myös vaikea saada, kun kuurojen kisat eivät saa yhtä isoa mediahuomioita. Jos on vaikea saada sponsoreita yms., niin lautailua on vaikea tehdä ammattiurheiluna, koska lautailun ohella pitää myös opiskella ja käydä töissä.

Sä siis tosiaan kilpailet lumilautailussa ja olet siinä menestynyt todella hyvin. Miten sä päädyit aikoinaan lumilautakisoihin?

Pienestä lähtien olen tiennyt, että kuuroilla on myös omat arvokisat. Deaflympics eli kuurojen olympialaiset pidettiin Sundvallsissa 2003 ja kuultiin Dawnin kanssa, että naisten taso paipissa on vähän sellainen, että kyllä treenaamalla voisi menestyä. Useat ihmiset sanoivat minulle, että minun pitäisi tähdätä seuraaviin Deaflympics-kisoihin ja hankkia Suomelle mitalli paipissa. Dawnin kanssa päätettiin aloittaa säännöllinen harjoittelu paipissa ja osallistua 2007 pidetäviin Deaflympicseihin. Jollain tavalla löysimme itseämme kuitenkin talvella 2006 ratalaudan päältä ja treenaamasta suurpujottelua ja pujottelua. Silloin huomasin, että paippi ei ole mun juttu, sillä rohkeuteni ja hulluuteni ei riittänyt siihen. Sen sijaan kehityin hyvin ratalaskussa. Keskityin siihen ja löysin itseni muutamien mutkien jälkeen Suomen Salt Lake Cityn 2007 Deaflympics kisajoukkueesta.

 Minkälaista menestystä on tullut tähän mennessä?

Jokaisesta arvokisoista on tullut pari mitalia kotiin vietäväksi. Minulla on neljä Deaflympics mitalia; hopea parisuurpujottelussa (Salt Lake City, 2007), pronssi paripujottelussa (Salt Lake City, 2007), hopea parisuurpujottelussa (Hanti-Mansiysk, 2015) ja kulta paripujottelussa (Hanti-Mansiysk, 2015). Kaksi EM-kultaa (Ruka, 2012). MM-kulta parisuurpujottelussa (Moskova, 2013) ja MM-pronssi paripujottelussa (Moskova, 2013)

Niin sä tosiaan olet hallitseva maailmanmestari eli maailman nopein kuuro naislumilautailija. Se on kyllä kova! Miltä se tuntui voittaa viimeksi?

Viimeisin voitto oli Deaflympics kulta paripujottelussa. Se tuntui niin mahtavalta ja huippu jutulta, että vihdoin viimein voitin olympiakullan. Hävisin kultamitalin vain 0,5 sekunnilla Salt Lake Cityssä ja en päässyt taistelemaan kullasta lainkaan Slovakiassa 2011, kun Deaflympics-kisat peruuntui muutama päivää ennen kisoja. Tuntui upealta, että saavutin arvokkaimman mitalin minkä voi arvokisoissa saavuttaa.

Kuvailisitko itseäsi kilpailuhenkiseksi vai mikä niissä kisoissa kiehtoo?

Kuvailisin enemmän sitä niin, että olen “riippuvainen” radalla laskemisen aiheuttamasta adrenaliinasta. Saan adrenaliinia kun lasken radalla. Eniten adrenaliinia tulee kisalaskuissa. Kiehtoo, että aina on mahdollisuus voittaa ja napata mitali.

Sun lajina on parisuurpujottelu ja paripujottelu. Mikä tekee hyvän pujottelijan?

Vaikea kysymys, koska monta asiat vaikuttavat siihen. Mielestäni se on tärkeä, että hallitsee ensin laskutekniikan vapaalaskussa. Tekniikkaa tarvitaan radalla, mutta myös rata ohjaa omaa laskulinjaa. Radalla laskemisessa tarvitaan myös rohkeutta, riskien ottamista ja joskus omien rajojen ylittämistä. Pitää myös luottaa omaan laskutaitoon ja lautaan. Radalla pitää osata ajoittaa käännökset oikein ja laskea radan rytmin mukaan.

Mitä siinä lähtöportilla on mielessä? Miltä se tuntuu startata, kun on kilpasisko rinnalla?

Tottakai jännitystä on aina mukana. Yleensä mielessä on rata ja oma lasku ja halu olla nopea. Riippuu kuka on parina ja siitä saa tottakai lisää adrenaliinia laskuun.

Olet osallistunut mm. Kuurojen MM-kisoihin ja Deaflympics kisoihin. Kertoisitko vähän noista kisoista. Miten sinne pääsee ja mitä lajeja siellä on?

Deaflympicsissä lumilautailussa on viisi lajia; parisuurpujottelu, paripujottelu, crossi, slopestyle ja paippi. EM- ja MM-kisoissa ollut myös melkein kaikki lajit, mutta tällä kerralla MM-kisoissa kilpaillaan vain ratalajeissa, mikä on harmillista mun mielestäni. Kuurojen kisoissa kriteerinä on kuuloraja, joka on 55 desibeliä. Jos ylittää tuon rajan, eli saa osallistua kuurojen kisoissa. Lajikohtaisesti se riippuu millä tavalla pääsee mukaan kisoihin. Kannattaa ottaa yhteyttä lisätiedossa Suomen Kuurojen Urheiluliittoon.

Minkälainen tunnelma noissa isoissa arvokisoissa on?

Aina on hienoa edustaa Suomea arvokisoissa. Dealympicsissä on tosi mahtavaa, kun on paljon urheilijoita ja ihmisiä mukana. Viimeisin Deaflympics Hanti-Mansiyskissä oli niin mahtavaa, koska siellä tehtiin korkeatasoisia livelähetyksiä. Tuntui, että olisi kyseessä olympialaiset, koska kaikki voivat seurata kisoja reaaliajassa kotisohvalta. Alussa oli vähän outoa, että lähtöportilla kameramies oli lähellä kuvaamassa ja maalissa oli myös kameramiehiä. Sai kokea miltä se tuntuisi esimerkiksi Maailman Cup kisoissa tai vastaavissa, mistä sellaisia livelähetyksiä tulee televisioon.

Tunnetko sä muiden maiden laskijat siellä? Onko se sellainen tiivis yhteisö joka kiertää noita kuurojen kisoja vai vaihtuuko siellä porukka?

Juu tunnen. Vähitellen tutustuin muihin laskijoihin kisojen aikana. Monet ovat kilpailleet jo useamman vuoden. Toki tulee myös koko ajan uusia kasvoja. Vaihtuvuuteen vaikuttaa se, että kisoja on suunnilleen vain kerran vuodessa. Kuurojen puolella ei ole vielä Eurooppa Cup tai Maailman Cup –kisoja. Vain EM, MM ja Deaflympics kisoja.

Onko Suomessa muita laskijoita kuurojen puolella?

Kyllä on monia kuuroja ja huonokuuloisia, jotka lautailevat Suomessa, mutta tällä hetkellä olen tietääkseni ainoa, joka kilpailee. Toivon, että tulevaisuudessa olisi enemmän suomalaisia mukana kilpailemassa kuurojen arvokisoissa. Tiedän, että freestylen puolella on monta potentiaalista laskijaa.

Miten sä ajattelisit, että tätä puolta voitaisiin kasvattaa Suomessa?

Nykyään Suomessa keskitytään enemmän freestyleen ja ratalajit on melkein unohdettu kokonaan. Onneksi useamman vuoden on SM-kisojen ohjelmassa ollut mukana ratalajit. Tänä vuonna ratalajit ei harmillisesti kuulu Levin SM-kisojen ohjelmaan. Toivottavasti kuitenkin ratalajien SM-kisat toteutetaan toisessa paikassa. Suomessa lajia pitäisi elvyttää uudestaan. Olen yksi nuorimmista laskijoista ja uusia ratalaskijoita ei tule. Kaipaisin enemmän ratakisoja Suomeen. Ratalajien valmentajien määrä voisi myös lisätä.

Minkälaisia tavoitteita sä asetat itsellesi noihin Itävällassa 12.-18.3. käytäviin MM-kisoihin?

Tavoitteena on keskittyä omiin laskuihin ja laskea hyviä laskuja. Tärkeintä on, että nautin kilpailemista. Tottakai olisi mukava tuoda mitali kotiin vietäväksi.

 Mitäs sitten näitten kisojen jälkeen? Missä me vielä nähdään Cecilia Hanhikoskea?

Keskityn ensin näihin MM-kisoihin ja vasta sen jälkeen mietin tulevaisuutta. On mahdollista, että suuntaan seuraaviin Deaflympics-kisoihin. Lautailun ulkopuolella minua nähdään myös eri luottamus- ja järjestötehtävissä, sillä olen myös kuurojen maailmanliiton nuorisojaoston puheenjohtaja.

Onko sulla jotain mitä haluat vielä sanoa tai lähetätkö terveisiä?

Kannattaa tarttua omaan unelmaansa ja toteuttaa sitä mitä haluaa tehdä tai kokeilla. Toivon, että jokaisella olisi mahdollisuus kokeilla ja harrastaa lumilautailua. Oikealla asenteella voitetaan esteet.

 

Kaikki Snoukkaa haastattelussa Kaisa Leka

KUKA: Kaisa Leka, 38 vuotta, Porvoo

Olen sarjakuvataiteilija ja pyörämatkailija, kesällä 2016 pyöräilin puolisoni Christofferin kanssa New Yorkista San Franciscoon. Harrastan myös astangajoogaa, leipomista ja syömistä. Käytän proteeseja, koska molemmat jalkani amputoitiin vuonna 2002 synnynnäisen epämuodostuman takia.

Moi Kaisa, miten sun talvi on alkanut?

Alkutalvi on sujunut enimmäkseen sisällä kirjojen, Netflixin ja suklaabrownieiden seurassa. Olen ollut nuhassa ja nyt ylimääräistä energiaa on kertynyt niin paljon, että on pakko päästä ulos liikkumaan tai pää poksahtaa! Pyörässäkin on nastarenkaat valmiina talvilenkkejä odottamassa.

Miten päädyit aikoinaan lumilautailun pariin? 

Olin muistaakseni yläasteella kun menimme kaverini kanssa puolen päivän laskettelukurssille Messilään. Vuosi oli siis ehkä 1992 tai 1993. Asun lapsuuteni Hollolassa mutta olin käynyt sitä ennen Messilässä vain pari kertaa, koska vanhempani harrastivat murtomaahiihtoa eivätkä olleen lainkaan kiinnostuneita laskettelusta. Minusta murtsikka oli tylsää ja olin innoissani, kun minulla oli vihdoinkin tilaisuus oppia laskettelemaan. Mutta kurssin aikana satuin näkemään lumilautailijoita, jotka vilahtivat ohitsemme alas mäkeä superviileän näköisinä. Kysyin opettajalta, voisinko opetella saman tien lautailemaan vai pitäisikö minun ensin osata laskea suksilla. Opettaja vastasi, ettei mikään estäisi minua hyppäämästä suoraan laudan päälle. Marssin välittömästi takaisin vuokraamoon ja vaihdoin sukset lautaan, enkä ole sen jälkeen laskenut suksilla. En edelleenkään tajua, miksi joku haluaisi laskea suksilla alamäkeen, mutta murtsikka on alkanut vähän kiinnostaa.

kokonniemi_korkea3.jpg

Mikä siinä erityisesti kiinnosti?

Lautailu näytti niin siistiltä! Olin yksinäinen nörtti ja näin ehkä lautailussa vihdoinkin tilaisuuden tehdä jotain hurjaa. Sitä paitsi siihen aikaan aika harvat tytöt lautailivat, ja poikien jutut kiinnostivat minua. En silloin ajatellut mitenkään tietoisesti, että tässäpä rikon sukupuolirooleja, mutta erityisesti lukioikäisenä halusin irroittautua perinteisestä naisen mallista ja kiltin tytön roolista. Oli mahtavaa hengailla iltaisin Messilässä isoissa housuissa ja pyyhkiä nenää lautailuhanskaan eikä istua kotona lukemassa jostain naistenlehdestä, miten taistelu selluliittia vastaan on meidän jokaisen velvollisuus ja elämäntehtävä.

Lautailun aloittaminen oli kaiken kaikkiaan minulle tosi vapauttava kokemus. Vanhat jalkani olivat epämuodostuneet ja oudon näköiset, enkä halunnut näyttää niitä kenellekään ja välttelin tilanteita, joissa voisin joutua olemaan paljain jaloin tai shortseissa tai uimapuvussa. Lautaillessa sain piilottaa jalat löysiin housuihin, paksuihin villasukkiin ja tukeviin lautailukenkiin. Aloin ylipäätään suhtautua jalkoihini eri tavalla, en miettinyt enää koko ajan miltä ne näyttävät vaan mitä niillä voisi tehdä.

Sä sait proteesit. Miten proteesien kanssa laskeminen onnistui?

Jouduin luopumaan lautailuharrastuksesta parikymppisenä, koska nilkkaniveleni olivat kuluneet loppuun ja oikean jalkaterän keskellä oleva nivel romahtanut kun kaaduin Vuokatilla. Muutaman vuoden popsin vain kipulääkkeitä ja odotin, että jalkaongelmiin löytyisi joku ratkaisu. Ratkaisu tuli eteeni sattumalta tupla-amputoidusta vammaisurheilijasta kertovan lehtiartikkelin muodossa, ja päätin heti, että minäkin haluan tuollaiset superjalat, joilla voi juosta ja hyppiä. Sain proteesit keväällä 2002 ja lautailu ei ollut silloin päällimmäisenä mielessä, mutta pari vuotta myöhemmin pääsin testaamaan, miten proteeseilla laskeminen onnistuisi.

En ole lautaillut vielä proteeseilla niin paljon että olisi tullut tarveta muokata jalkoja laskemiseen sopiviksi, mutta pyöräilyä varten minulle on tehty proteeseihin toiset yläosat, joissa on polville enemmän tilaa taipua. Jos proteesi tuntuu pahalta siitä kannattaa aina puhua kokeneen proteesimestarin kanssa. Haltijan Marco Storti on tehnyt proteesini alusta asti, ja olen tosi tyytyväinen nykyisiin jalkoihini, jotka ovat tarpeeksi joustavat rauhalliseen kävelemiseen mutta tarpeeksi jäykät juoksemiseen tai hyppimiseen.

Onko sulla jotain vinkkejä ihmisille, jotka lähtevät mäkeen jalkaproteesin kanssa? Onko jotain mitä sä opit kokemuksen kautta?

Ankkurihissin kyytiin pääseminen on minusta ollut aina hankalaa, koska minulla oli vanhoillakin jaloilla aika huono tasapaino. Tuolihissillä on helpompi päästä nauttimaan itse laskemisesta, kun ei tarvitse käyttää kaikkea energiaa sen tyhmän kapulan pyydystämiseen. Mattohissiä en ole vielä kokeillut, mutta sekin kiinnostaa kovasti. Tärkein vinkki on kuitenkin, että paras tapa oppia lautailemaan proteeseilla on lautailla proteeseilla!

Mikä lumilautailussa ja lumilautakulttuurissa on sun mielestä parasta?

Lautailussa parasta ja vaikeinta on sama asia: oman mielen kanssa painiminen. Kun vauhti kasvaa alkaa pelottaa ja mietityttää, mitä kaikkea kauheaa voi tapahtua ja miten paljon turvallisempaa olisi pysytellä sisätiloissa. Sekä luomujalkaiset että proteesinkäyttäjät rakentavat itselleen pään sisäisiä turva-aitoja, joiden sisällä on helppo kököttää. Elämä aitauksessa käy kuitenkin pidemmän päälle kauhean tylsäksi ja sieltä ulos kiipeäminen on parasta.

Sä piirrät parhaillaan Lumilautaliiton yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelmaan liittyvää sarjakuvaa. Onko lumilautakulttuuri sun mielestä yhdenvertainen ja tasa-arvoinen? Mitä asioita me voitaisiin kehittää? 

Lautailukulttuuri tuntuu kehittyneen paljon tasa-arvoisemmaksi kuin 1990-luvulla, nuoret eivät taida enää ollenkaan mieltää lautailua ”poikien jutuksi” vaan kaikkien sukupuolten lajiksi. On tosi tärkeää, että palkintosummat ovat yhtä suuret kaikissa Lumilautaliiton kisoissa, siinä suhteessa esimerkiksi pyöräilyllä olisi todella paljon opittavaa! En edes viitsi seurata kilpapyöräilyä koska minua suututtaa niin paljon, että Tour de Franceen voivat osallistua vain miehet. Ilahduinkin kovasti, kun menin katsomaan maajoukkueen tietoja Lumilautaliiton sivuilta, ja näin siellä kaikki kovat laskijat yhdessä samalla listalla riippumatta sukupuolesta tai jalkojen materiaalista.

Olisi kivaa nähdä vielä enemmän naisia lautailuleffoissa ja -lehdissä, jos katselee vaikka Snowboader magazinen nettisivuja niin kuvasto on todella miesvoittoista ihan kuin silloin 1990-luvulla kun kävin aina ostamassa jokaisen numeron Lahdesta heti sen ilmestyttyä. Toivottavasti sielläkin herätään vähitellen huomaamaan, että maailma on muuttunut!

kuukkelikuvitus01lo

Minkälaisia lumilautailuun liittyviä haaveita sulla on? Onko jotain tiettyjä juttuja, joita haluaisit erityisesti kokea?

Mietin kesällä helteessä Kalliovuorten yli pyöräillessä, miltä samat maisemat näyttäisivät lumen peitossa. Aikaisemmin olin kiinnostunut halfpipesta ja hinkkasin jäistä rinnettä edestakaisin, mutta nyt haaveena olisi päästä jonnekin vuoristoon, missä aamulla lähdettäisiin kiipeämään ylös rinnettä, syötäisiin ylhäällä eväät ja laskettaisiin sitten alas ja siinä menisikin koko päivä. En tosin yhtään tiedä, jaksaisinko oikeasti raahata laudan ylös lumihangessa, mutta saahan sitä haaveilla…

Kiitos Kaisa haastattelusta ja nähdään mäessä!

kokonniemi3.jpg

Alisan tarina – tyttö joka tekee mitä tahtoo

Alisa on 10-vuotias innokas lumilautailija. Hän aloitti laskemisen, koska oli kuullut äidin harrastaneen aikoinaan lumilautailua. Kokeilujen jälkeen laji vei reippaan neitokaisen sydämen ja parasta on kuulemma viilettää laudalla kovaa vauhtia, liukua ja pyöriä lumen päällä ja  hypätä hyppyristä. Vaikeinta ja pelottavinta on Alisan mukaan hissi.

Alisalla on takanaan terveydellisesti erittäin haastava lapsuus ja Alisan äidin mukaan onkin pieni ihme, että tytär on edes hengissä. Taistelijaluonnetta todellakin löytyy ja 85% haitta-asteen näkövammasta, motorisista haasteista sekä kuulovaikeuksista huolimatta Alisa rakastaa laskemista.

”Hänen selviytymisensä hengissä on jo sinänsä ihme joten kaikki tästä normaaliin päin on ollut sinänsä positiivista eikä olla annettu ihan ”pikkuongelmien” haitata meidän elämää. Tällä hetkellä muuten terveydellinen tilanne on pysynyt vakaana ja ollaan annettu hänen elää niin kuin muidenkin lasten eikä ollaan yritetty olla varomatta/varoittelematta liikaa. On saanut mahdollisuuksien mukaan toteuttaa itseään ja opetella niitä taitoja joita on halunnut. Jokaisella kun on vain yksi elämä elettävänä” kertoo Alisan äiti.

img_3030

Viime keväänä Alisa pääsi Saariselällä parin päivän ajan erittäin ymmärtäväisen ja kekseliään opettajan (Aleksi) oppiin. Opettaja sai Alisan hyvin alkuun oppimisessa ja sovelsi opetusta näkövammaiselle sopivaksi. Ihan alun jälkeen apuna käytettiin mm. muovisia huomiomerkkejä ja esim. kumpareet merkittiin värimerkein ja harjoiteltiin joustamista niiden kohdalla. ”Asenne on hänellä sellainen, että pystyy kaikkeen mihin kuka tahansa muukin pystyy. Välillä on kyllä käyty paikkailemassa haavereita ensiapuasemilla. Alisa on oppinut kaikki tasapainoon ja liikkumiseen liittyvät jutut hiukan hitaammin kuin muut, mutta harjoittelee aina kympillä. Sinnikäs puurtaja joka ei anna periksi ihan helpolla” äiti kuvailee tytärtään.

Näön puolesta Alisa pärjää nykyään aivan hämmästyttävän hyvin tutuissa paikoissa tasaisella pohjalla ja valoisalla kelillä. Toisella silmällään hän ei näe oikeastaan muuta kuin valoa ja varjoa. Toisessa silmässä näkö on hyvin kapealle rajoittunut eli käytännössä Alisa näkee vain pienestä aukosta. Alisa ei näe ollenkaan sivuille eikä kolmiulotteisesti (hän ei siis pysty varomaan sivulta ohi laskevia, eikä näe kuoppia tai kohoumia mäessä). Hämärässä Alisa ei näe oikeastaan ollenkaan, hän häikäistyy herkästi, eikä näe hyvin valoja ja varjoja. Edellä mainitut asiat ovat ehkä niitä, jotka eniten vaikuttavat Alisan laskemiseen.

Alisa käyttää mäessä ollessaan ”näkövammainen” -opasliiviä, jotta muut laskijat rinteessä tietävät varoa näkövammaista tätä ohittaessa.Näkövammaisen oppaalla on myös oma liivinsä. Muistakaa siis mäessä ollessanne antaa tilaa laskijalle jolla on liivi päällään ja näin välttää turhia vaaratilanteita.

Kiitos Alisa ja Alisan äiti tarinan jakamisesta ja mäessä nähdään!

PS. Halusitko kokeilla lumilautailua? Kaikki Snoukkaa soveltavan lumilautailun kokeilutapahtuma Hyvinkää Sveitsin hiihtokeskus 14.1.2017 klo 10–13. Lisätietoja: https://kaikkisnoukkaa.com/kokeilupaiva/

Henrin lumilautatarina!

On tullut aika julkaista ensimmäinen Kaikki Snoukkaa -projektin innostama tarina! Tällaista postia saimme jonkin aikaa sitten ja tässä on ihan konkreettinen esimerkki, että laji sopii ja innostaa myös apuvälineitä tarvitsevia. Tärkeintä on asenne!

Alla siis kirje Henrin taustajoukoilta…

Hei,

Huomasimme, että Lumilautaliitto on innostunut soveltavasta lumilautailusta. Tosi kivaa ja hienoa! Siitä innostuneena päätimme kertoa meidän tarinan:

Jatka lukemista Henrin lumilautatarina!

ESITTELYSSÄ: Paralumilautailija Matti Suur-Hamari

Olen Matti Suur-Hamari, 29-vuotias vammaisurheilija ja lajini on lumilautacrossi.

Olen laskenut aktiivisesti lumilaudalla vuodesta 1999 asti jolloin kaverini houkuttelivat minut rinteeseen lumilaudan kanssa. Tähän asti olin viihtynyt rinteissä suksien päällä, mutta kerran kun sain lumilaudan jalkoihini niin sen koomin en ole suksien päällä ollut. Nuoruusvuosina laskettiin miltein joka päivä kun oli vain mahdollista mennä rinteeseen, pidettiin hauskaa kavereiden kanssa ja rakennettiin hyppyreitä ja laskupaikkoja mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Ikinä ei kumminkaan osallistuttu mihinkään viralliseen kilpailuun, laskeminen oli siihen aikaan puhtaasti vaan hauskanpitoa.

matti_5484

Vuonna 2009 jouduin onnettomuuteen moottoripyörän kanssa kun ajoin risteyskolarin auton kanssa. Siitä seurasi se että vammauduin vakavasti ja vasen jalkani jouduttiin amputoimaan polven alapuolelta. Silloin mieleen väistämättäkin hiipi ajatus että olisiko tämä kaikki hauskanpito nyt lopussa?

Löysin sattumalta netistä videon missä saman vamman omaava sääriamputoitu ihminen skeittasi ja laski lumilaudalla. Tämän videon näkeminen inspiroi minua siinä hetkessä todella paljon ja siltä istumalta päätin että onnettomuudestani seurannut vamma ei olisi este mihinkään, eikä edes hidaste vaan se olisi haaste joka minun tulisi voittaa. Päätin että jonakin päivänä vielä laskisin lumilaudalla niitä samoja mäkiä kuin aikaisemminkin.

matti_5853Tuo hetki tuli keväällä 2012 jolloin lähdin rinteeseen, hyppäsin vanhan lautani päälle ja kaverini tyrkkäsi minut rinteeseen. Se oli huikea tunne, aivan kuin mikään ei olisi muuttunut ja voin rehellisesti sanoa että se oli yksi elämäni parhaimmista laskuista!

Tammikuussa 2013 päätin alkaa kilpailemaan, otin yhteyttä paralympiakomiteaan ja pyörät alkoivat pyörimään. Ensimmäinen kilpailuni ikinä oli marraskuussa 2013 Hollannin Landgaafissa Para-SBX maailmancupin kauden avauskilpailu ja sijoituin siinä itseni, sekä kaikkien muiden yllätykseksi kolmanneksi. Silloin mieleni valtasi ajatus että tämä on juuri se mitä minun tulee tehdä.

Pääsin kiertämään kauden 13/14 maailmancupin osakilpailut ja sijoituin kokonaiskilpailussa kolmanneksi, sekä pääsin villin kortin turvin Sochin paralympialaisiin edustamaan Suomea ensimmäistä kertaa kilpailtavassa lajissa lumilautacrossissa.

matti_5620

Kausi 14/15 oli todellista tähtisadetta. Sain ympärilleni valmennustiimin ja managerit, minut nimettiin ensimmäisenä suomalaisena vammaisurheilijana Lumilautaliiton A-maajoukkueeseen ja sain myös ainoana pohjoismaalaisena kutsun arvostetuimpaan action sport tapahtumaan X Gameseihin.

Sain hyviä onnistumisia kauden mittaan joka poiki X Gameseissa 6. sijan ja maailmancupin kokonaiskilpailussa 2. sijan. Kauden päätavoite eli MM-kilpailut tuli vastaan helmikuun lopussa. Niihin oli ladattu paljon ja tällä kertaa kaikki onnistui juuri niin kuin olimme suunnitelleet. MM-pronssia Banked Slalomista ja Maailmanmestaruus Lumilautakrossista!!!

Tulevaan kauteen lähden valmiina ja suurella itseluottamuksella hakemaan mitalisijoitusta maailman suurimmasta action sport tapahtumasta X Gameseista.

Vaikka katseet on vahvasti kilpaurheilussa niin loppujen lopuksi kumminkin se suurin tavoitteeni on antaa tekemiselläni viestiä että jos vaan uskot itseesi, unelmiisi ja teet töitä haaveidesi eteen niin kaikki on mahdollista, koska ainut vamma mitä ihmisellä voi olla on huono asenne!

 

Lumilautailua kaikille toimintakykyyn katsomatta